Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Noin, kaikki tietää mitä tehä. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan saa tänne kirjoitella. Vain, jos olet haamu, koira tai possu, saat kirjoittaa tänne.

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Koirafani

23.05.2019 08:14
Kipinä

Jousi jännittyi kireäksi. Nuoli osoitti kauriinvasan sydämeen. Täytyisi vain ampua. Olin kehittynyt viime päivien aikana jousiammunnassa paljon. Nopsa ja Liito olivat molemmat opettaneet minua, ja nyt olin kaatanut jo ison kasan vesi- ja metsälintuja sekä yhden kauriin. Tämä oli ilmeisesti kyseisen edellisenä päivänä kaatamani kauriin vasa ja nyt tähtäsin siihen. Kauristakin oli kyllä vielä jäljellä, sillä emme me sitä päivässä olleet ehtineet syödä, mutta kun tänään ja huomenna vielä söisimme eläintä, loppuisi se. Tämä vasa olisi seuraava ruokamme. Toisaalta, kun asiaa mietti tarkemmin emme tarvinneet näillä näkymin lisää ruokaa ja kauriinvasa saattaisi vaikka pilaantua. Se sai minut miettimään eläimen tappamista vielä hetken. Sitten kuitenkin päätin, että meidän olisi parempi olla kylläisinä kuin nälkäisinä ja nostin jousen uudelleen asemiinsa. Sitten nuoli lähti matkaan. Mutta siinä lyhyessä ajassa, jossa nuoli kiisi kauriinvasaa kohti syöksyi pensaasta harmaa olento suoraan nuolen tielle. Se oli selkeästi aikeissa hyökätä vasan kimppuun, mutta pelästynyt kauris ennätti syöksyä pois paikalta. Nuoli sen sijaan upposi syvälle harmaan eläimen kurkkuun. Eläin makasi liikkumatta maassa ja nyt tunnistin sen. Ei voinut olla totta.
Olin tappanut suden.

Hetken kuluttua uskalsin lähestyä kuollutta eläintä. Nopeiden tutkimusten jälkeen sain selville, että susi oli synnyttänyt hiljattain, sillä sen nisät olivat imemisestä turvoksissa (biologia oli lempiaineeni ja tiesin siitä yhtä sun toista). Hienoa. Olin tappanut siis imettävän naaraan. Jossakin oli pentuja. Päätin piilottaa naaraan ja haudata sen myöhemmin. Pennut olisi löydettävä. Olin niille huolenpidon velkaa. Niinpä siirsin kuolleen naaraan varovaisesti erään pensaan alle piiloon. Piilo ei ollut kovin kummoinen, mutta saisi kelvata nyt ensi hätään. Tärkeintä olisi löytää pennut. Niinpä lähdin hyvin varovaisesti ja hiljaisesti kulkemaan tapahtumapaikan ympärillä löytääkseni pennut. Ne eivät voineet olla kovin kaukana. Emo ei lähtisi liian kauas pennuistaan vain metsästämään. Syyllisyys ja kalvava omatunto olivat muodostaneet haavan sydämeeni. En voinut käsittää sitä mitä olin tehnyt.

Ei mennyt kuin viisitoista minuuttia kun tulin pienen aukion reunaan. Onnekseni maa oli hieman mutaista yöllisen sateen jäljiltä, ja emosuden jättämät jäljet johtivat suoraan tuolle pensaiden ympäröimällä aukiolle. Pensaikko vieressäni oli liikkumaton, mutta koska metsä oli hiljainen, kuulin kevyen tuhinan ja välillä pienen uikutuksen. Joku oli pensaassa. Ja kuinka ollakaan, kun raotin suojaavaa oksistoa, näin pienen tuskin silmänsä avanneen sudenpennun. Onneksi niitä oli vain yksi. Sille voisin antaa kaiken rakkauteni ja huolenpitoni. Vedin pensaan tuuheita oksia sivuun enemmän ja kurkotin nappaamaan pennun ulos. Kiersin sormeni hellästi, mutta napakasti pennun ympärille ja se vinkaisi ja rimpuili hetken, mutta rauhoittui pian, kun pääsi hupparini suojiin lämpimään. Pitelin pentua hellästi sylissäni ja katselin sitä.
”Pidän pennustasi huolta, emo. Lupaan sen ja olen sen sinulle velkaa,” kuiskasin hiljaa osoittaen sanani kuolleelle sudelle. Painoin hellästi suukon pienen suden päälaelle ja se ynähti valittavasti vastalauseeksi.
”On ehkä parasta, että pidän sinut poissa ystävieni luota ainakin jonkin aikaa. En tiedä arvostavatko he kaltaistasi söpöläistä yhtä paljon kuin minä”, puhelin sudenpennulle samalla kun lähdin kävelemään takaisin kohti emon ruumista.
Tälle päivälle olisi vielä paljon tekemistä.

//Jatkan ite sit ku kerkeen, mut älkää kukaan tuoko ketään Kipin luo, kiitos

Nimi: Ghost

18.03.2019 15:07
Minye

Istuin paksurunkoisen puun latvustossa ja katselin alas maahan lehtien joukosta. Vähän matkan päässä puustani oli viiden teinin leiri. Kivikehän keskellä paloi nuotio joka valaisi illan pimentämää metsää. Kuunteli korva tarkkana kahden tytön keskustelua melkein puuni alapuolella. Suunnittelivatko he ryöstöä? Ainakin he eivät halunneet Nopsa nimisen henkilön joutuvan vankilaan. Pian puheenaihe kuitenkin vaihtui.
”Hei, siitä tulikin mieleen. Silloin kun olimme keräämässä ruokaa, näin jonkun hahmon siellä. Se kai pudottautui puusta tai jotain”, vaaleatukkainen tyttö totesi. ”Luulin sen olleen orava tai joku sellainen. Mutta ehkä se olikin ihminen. Mitä luulet, onko joku voinut seurata meitä?”
Säpsähdin. Eivät he kai olleet minua nähneet? Toivottavasti ei. Tyttöjen keskustelu jatkui hetken hiljaisuuden jälkeen, mutten enää keskittynyt heihin vaan vaivui omiin ajatuksiini, tuijotellen kaukaisuuteen näkemättä kuitenkaan mitään.

Havahduin todellisuuteen kun tytöt rupesivat menemään nukkumaan. Suljin itsekin silmäni ja nukahdin katkonaiseen uneen, heräillen välillä hetkeksi pitkin yötä.

Aamulla kun heräsin, oli nuorten leiri jo pystyssä. Ilmeisesti leiriin oli saapunut uusi ihminen. Sivummalta kantautui riitelyn ääniä. Kuulin puheesta vain katkonaisia pätkiä, mutta ilmeisesti osa heistä ei halunnut uutta henkilöä leirii, mutta osa taas halusi. Ja lopulta ilmeisesti päädyttiin siihen, että tulokas sai jäädä.
Myöhemmin näin vilauksen uudesta tulokkaasta kun tuo kävi hakemassa sammalta ja heinää puuni läheltä. Ainakin olet hänen olevan uusi, sillä en muistanut nähneeni häntä aiemmin.

// Ehk vähän lyhyt mut en jaksanu...

Nimi: Possu

14.03.2019 15:26
Hopea

Nopsa käveli takaisin mukanaan poika, jota olin kiusannut Kipinän kanssa muutamia päiviä sitten. Nopsa puhui jotain siitä, että poika pitäisi ottaa mukaan jengiin. Hän katseli meitä muita tiukasti.
”Et oo tosissas”, huokaisin, harpoin tulokkaan luokse ja tyrkkäsin tuon kovakouraisesti maahan.
”Hopea!” Nopsa huudahti ja veti minut olkapäästä taaemmas. Mick istui maassa ja katsoi minuun tyynesti. Se ärsytti.
”Tässä on Mick, me sovittiin yhdessä, että käytetään Mickistä nimeä Pisara. Okei?” Nopsa sanoi, laski minusta irti ja jätti minut katsomaan Mickiin painostavasti. No Pisaraan.
”Mä tiesin että sä kuuntelit meitä! Mä tiesin sen! Mut kukaan teistä ei uskonut mua!” huusin. Yritin potkaista poikaa, mutta tuo väisti ja jalkani sivalsi ilmaa.
”Hopea, nyt rauhotut...”
”Ja säkö seurasit meitä? Miks ees tulit tänne, me kiusattiin sua. Onko pakko puuttua toisten asioihin!” huusin taas. Nopsa veti minut jälleen kauemmas Pisarasta.
”Hopea! Vaikka se olisikin totta, niin nyt rauhoitut!” Nopsa sanoi varoittavaan sävyyn, ja kun yritin taas päästä lähemmäs Pisaraa, Nopsa väänsi kättäni niin että minun oli pakko palata takaisin. Kun Nopsa päästi irti, hieroin kättäni ja mulkoilin kumpaakin poikaa.
”Sulla on parasta olla hyvä selitys”, mumisin. En halunnut, että Nopsa vääntäisi taas kättäni. Pisara nyökkäsi ja rupesi selittämään tarinaansa. En kuunnellut yhtään mitään, sillä keskityin vain kipeään käteeni.
”Ja niin mä päädyin tänne”, Pisara lopetti.
”Meidän olisi parasta kerätä sullekin jotain petiä varten. Hopea?” Nopsa kääntyi taas puoleeni. ”Autat Pisaraa pedin kanssa.”
”Ei tarvitse, kyllä mä pärjään itsekin”, Pisara sanoi tyynesti.
”No hyvä on”, Nopsa myöntyi, vilkaisi minuun ja antoi asian olla.

Illalla Pisarakin oli saanut oman petinsä valmiiksi. Olin pitänyt huolen siitä, että tuo nukkui mahdollisimman kaukana minusta. Olimme purkaneet tytöt ja pojat nukkumisjärjestyksen, ja minä nukuin toisella reunalla pedissä. Nopsa nukkui vieressäni, sillä poika oli halunnut varmistaa, etten hiipisi illalla tai aamulla Pisaran kimppuun. Ei se minua haitannut.
Kipinä nukkui Nopsan vieressä nukkuvan Liidon toisella puolella, mikä tarkoitti sitä, että hänen ja Pisaran välissä nukkui vain meistä kaikista rauhallisin Aurinko.
Pian kello lähenikin keskiyötä ja melkeinpä kaikki olivat nukahtaneet.
”Nopsa!” kuiskasin. Tiesin, että poika oli hereillä. Hänen hengityksensä ei nimittäin ollut niin tasainen kuin luulisi.
”Mä nukun!” kuului vastaus.
”Ethän! Sitä paitsi, mun mielestä Pisara on epäluotettava. Se ei ansaitse-”
”Hopea, me käytiin tää asia läpi jo. Nukutaan nyt vaan, okei? Jutellaan lisää aamulla”, Nopsa sanoi. Hän kääntyi pedillään minua kohti, avasi silmänsä ja katsoi suoraan omiini. Poika ei hymyillyt, vaan näytti todella väsyneeltä.
”En mä halua nukkua”, mutisin. ”On liian aikaista sille.”
”Hopea.” Nopsa nousi istumaan, ja minä tein samoin. Nopsa katsoi minuun, nousi sitten seisomaan ja veti minut pystyyn hiljaa.
”Tule”, Nopsa kuiskasi, otti minua kädestä ja käveli pois leiripaikalta.
”Mitä?”
”Halusit valvoa. Täällä voidaan puhua ilman, että kukaan herää”, Nopsa selitti. ”Sullahan oli asiaa.”
”Niin. Pisarasta. Se ei ansaitse paikkaansa, ainakaan ennen kuin se on tehnyt mitään. Otit sen mukaan puhumatta meille. Miksi edes?”
”Koska Pisaralla on hyvät puheenlahjat. Me tarvitaan joku, joka osaa hoitaa meidät pois kiperistä tilanteista. Onko selvä?”
Olisin halunnut vastata ei, mutta en sanonut mitään. En tiennyt edes miksi en halunnut Pisaraa mukaan. Yhtäkkiä en enää saanut otetta siitä, miksi olin häntä aiemmin kiusannut.
”Mutta kun se kuunteli meitä... siellä ruokailussa... ja... ja sitten se käänsi päänsä pois ja varmasti kuunteli, enkä mä... enkä mä tiedä mitä ajatella”, mumisin. Nopsa huokaisi.
”Mä tajuan, mitä sä ajattelet. Mutta Pisara on oikeasti vähän niinkuin me. Sun täytyy vain hyväksyä se.”
”Okei”, mumisin. ”Mennäänkö takaisin?”
”Joo! Mä oon tosi väsynyt!” Nopsa totesi.
”Näytät siltä”, naurahdin, ja kävelin pojan edellä takaisin. Kaikki nukkuivat ja mekin menimme takaisin pedeillemme.
”Hyvää yötä”, Nopsa haukotteli, kun pääsimme takaisin makuuasentoon.
”Hyvää yötä”, kuiskasin. Suljin silmäni ja hymyilin. En edes tiennyt miksi.
Ehkä siksi, että Nopsa oli jutellut kanssani asiasta, josta ei halunnut jutella. Ehkä siksi, että Nopsa oli toivottanut hyvää yötä. Tai ehkä vain siksi, että kaikki oli hyvin, Kipinä ja Liito olivat palanneet ja Pisara oli karannut mukaamme sen sijaan, että olisi kertonut paostamme muille.

//Kipi? :3

Nimi: Koirafani

14.03.2019 12:37
Kipinä

Hopean huomauttaessa mahdollisesta seuraajasta kaikki palaset loksahtelivat paikoilleen.
”Se poika joka kuunteli meitä ruokalassa. Se jota me kiusattiin. Se hupparipoika. Se on lähteny meidän perään. Ja se tyyppi siellä tunnelissa. Oliko se se poika vai joku toinen?” mietin ääneen. Hopea taputti käsiään yhteen.
”Jes niin se varmasti on!”
”Hei, sä kysyit Liidosta, mä kysyn Nopsasta”, nauroin ilkikurisesti. Hopea tuhahti.
”Nopsa tietää jo, mutta mä en oo kertonu sille mitään”, tyttö kertoi. Kun Hopea puhui omista asioistaan noin avoimesti, aloin miettiä pitäisikö minunkin paljastaa minun ja Liidon salaisuus suhteestamme. Mutta olimme sopineet Liidon kanssa. Ehkä voisin korjata asian huomenna pojan kanssa juttelemalla. Kyllä Hopean pitäisi saada tietää. Päätin kuitenkin jatkaa keskusteluamme.
”Mitä se tarkottaa? Seurusteletteko te?”
”Ei. Nopsa vaan tietää mun tunteista mut ei muuta”, Hopea mutisi.
”Kerro sille mitä sä haluut”, yllytin.
”Äh, en mä tiedä”, kaverini mumisi hieman vaivaantuneesti. ”Mut Mä oon ihan varma, et sulla ja Liidolla on jotain meneillään. Mä näin miten sä katoit sitä.”
”Lopeta. Mä kerron sulle mitä on tapahtunu ehkä myöhemmin, mut kyl sunki välit toiseen ihmiseen olis läheiset, jos se olis huolehtinu susta ja auttanu sua selviämään hengissä”, ärähdin, vaikka tiesin ettei pyörtyminen ehkä ollut mikään kuolemanvakava juttu. Liito oli kuitenkin auttanut minua. Ja oli oma asiani kertoisinko Hopealle vai en. Hopea ei sanonut enää mitään, enkä minäkään sanonut, joten nukahdimme molemmat melko nopeasti.

Aamulla herätessäni kaikki oli ihan hullusti. Hopea jutteli hiljaa Auringon ja Liidon kanssa ja Nopsaa ei näkynyt missään. Nousin ylös ja kävelin kavereitteni luokse.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin. Hopea tervehti minua nopeasti ja sanoi sitten:
”Täällä on joku poika. Tai siis se poika. Nopsa on sen luona. Se oli tullu yöllä ja jutellu Nopsan kanssa, ja ne juttelee vieläkin. Eikä Nopsa oo kertonu meille muille mitään.”
Hopea oli selvästi nyreissään Nopsan menettelystä, eikä muillakaan tuntunut olevan lisää tietoa kummallisesta pojasta.
”Sen nimi on Mick”, sanoin yhtäkkiä kun kiusaamalla pojan nimi palautui mieleen. Hopea nyökytteli ja Liito ja Aurinko loivat minulle kummalliset katseet. En kuitenkaan välittänyt kenestäkään sen pahemmin. Eniten halusin nähdä sen pojan, ja kuulla mitä hänelle tehtäisiin.
”Voisiko se Nopsa jo tulla”, valitin ääneen kun viitisentoista minuuttia oli kulunut hiljaisuudessa. Ja kuin valitukseni kutsumana Nopsa käveli leiripaikalle perässään poika, jota olimme Hopean kanssa kiusanneet.
”Olen jutellut hänen kanssaan ja tullut siihen tulokseen, että hänestä voisi olla hyötyä. Olen valmis ottamaan hänet mukaan”, Nopsa sanoi, ja loi tiukan katseen muihin.

//Hopea?

Nimi: Silverglow

12.03.2019 17:21
Hopea

Suljin puhelimen ja vilkaisin hämmentyneeseen Nopsaan. Kuten olin olettanutkin, poika ei ollut tajunnut mitään. Huokaisin hymyillen ja aloin selittämään tilannetta:
”Eli siis, Liito ja Kipinä on turvassa, ja aikoo tulla takaisin tänään illalla, seitsemän aikoihin. Me mennään niitä vastaan, okei? Otetaan Aurinkokin mukaan. Ja sitten jengi on taas kasassa.”
Nopsa nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi, joten kävimme herättämässä Auringon ja selitimme tilanteen. Hänkin nyökkäsi, mutta oli yhä uninen. En tiedä kuinka paljon poika ymmärsi nopeasta puheestani.

Illan tullen lähdimme kolmen porukalla kohti naapurikaupunkia. Minä kuljin edellä, ja Nopsa ja Aurinko löntystivät taaempana. Tarkkailin ympäristöä odottaen pienintäkään merkkiä Kipinästä tai Liidosta. Jouduimme kävelemään aika kauan, kunnes astuimme ulos metiköstä ja näin parhaan kaverini ja Liidon seisovan edessämme. Juoksin Kipinän luo ja kaadoin tuon. Halasin tyttöä ja tuo vastasi halaukseen hetken epäröityään.

Kun olimme päässeet takaisin leiripaikkaan, vaadimme Kipinää ja Liitoa kertomaan kaiken. Ja niin he kertoivat. Miten he olivat joutuneet Liidon ja Nopsan vanhaan taloon, jossa oli ollut joku mies, joka oli auttanut Kipinää. Ja sitten he olivat soittaneet meille, ja siitä eteenpäin me tiesimmekin suunnilleen kaiken. Näytti kyllä siltä, että he jättivät jotain kertomatta, mutta se tuskin oli mitenkään tärkeää.
”No tärkeintä on että olette taas täällä”, Aurinko totesi pitkän selostuksen jälkeen. Nyökkäsin.
”Kipinä. Ja miksei kaikki muutkin. Voidaanko nukkua tällä kertaa erillään? Niinkuin tytöt ja pojat tyylillä?” kysyin.
”Eiköhän se käy”, Nopsa sanoi kohauttaen olkiaan. Kipinä näytti vähän hämmentyneeltä. Olkoon.
Minulla oli muutamia kysymyksiä. Joita tyttö ei välttämättä haluaisi kuulla. Ainakaan muiden korvien alla. Olenpas minä hyvä ystävä. Muutenkin jos nukkuisimme erillään, saisin kaivattua etäisyyttä varsinkin Nopsaan.

”No... kerro kaikki”, patistin Kipinää, kun istuskelimme yksin vuoteillamme ja katselimme yötaivasta. Pojat olivat nukahtaneet jo, ja kello läheni kolmea.
”Me kerrottiin kaikki”, Kipinä vastasi. Huokaisin.
”Kipinä, ollaan tunnettu alle vuoden, mutta kyllä mä tiedän jos sä jätät jotain kertomatta. Joten. Mitä se oli?”
”Ei mitään tärkeää. Ei siitä tarvitse murehtia, kaikki hyvin. Ihan totta”, Kipinä vastasi.
”Just joo”, puuskahdin mutta jätin asian sikseen. ”Mites Liito?”
”Ihan hyvin kai. Ei näyttänyt järkyttyneeltä tai mitään”, Kipinä sanoi.
”Älä oo tylsä! Kyllä sä tiedät mitä mä tarkoitan. Joko se tietää? Kerroitko sille?”
”Voidaanko puhua jostain muusta?” Kipinä ehdotti vähän tympääntyneenä.
”Ei.”
”Joohan.”
”No okei. Mut tää ei jää tähän”, mutisin, ja jatkoimme keskustelua.
”Tuli vaan mieleen, että eikö suunnitelmissa ollut rikollisjengiksi ryhtyminen?” Kipinä kysyi.
”Joo, niin oli. Mitä siitä?” kysyin vuorostani.
”No sitä vain että... milloin aloitetaan?” Kipinä pohti.
”En tiedä. Pitäisi kai puhua muille. Ehkä voidaan alkaa suunnitella jo huomenna”, mietin.
”On tärkeää suunnitella tarkkaan, koska en halua joutua takaisin orpokotiin”, Kipinä mumisi.
”Nopsa joutuisi vankilaan. Ehkei Nopsan kannata osallistua ensimmäiseen keikkaan”, sanoin.
”Niin. Kokeillaan ensin, miten tää luonnistuu, ja sitten Nopsa voidaan ottaa mukaan.”
”Niin on kai parasta. Ettei käy vahinkoja. Hei... siitä tulikin mieleeni”, aloitin. Kipinä katsoi minuun kysyvästi. ”Silloin kun olimme keräämässä ruokaa, näin jonkun hahmon siellä. Se kai pudottautui puusta tai jotain. En tiedä. Mutta siis kuulin aikaisemmin jotain, mutten nähnyt mitään. Luulin sen olleen orava tai joku sellainen. Mutta ehkä se olikin ihminen. Mitä luulet, onko joku voinut seurata meitä?”
Kipinä katsoi minuun hetken ja pohti sanojani. Sitten hänen ilmeensä muuttui ja tyttö avasi suunsa:

//Kipinä? :3 sorppa aika lyhyt, mut ei voi mitään

Nimi: Koirafani

12.03.2019 07:27
Kipinä

”Uh...”
En muistanut mitään. En sitten mitään. Tai vähän. Muistin, että olin pyörtynyt jonkun talon ovella ja että Liito oli kanssani. Mutta en muuta. Tajusin hämärästi, että Liito oli vieressäni. Hän piteli minua kädestä, mutta en pystynyt hahmottamaan kummasta. Näkökenttäni oli sumea, enkä nähnyt muuta kuin sumeita muotoja ja värejä.
”Emily?” kuulin Liidon pehmeän äänen. Miksi poika kutsui minua Emilyksi? Se oli oikea nimeni, mutta käytimme salanimiä, kuten siis Liito ja Kipinä. Hei muistin oman nimeni!
Raotin hieman toista silmääni ja näin pojan huolestuneet kasvot ylläni.
”Luojan kiitos Emily. Luulin jo että kuolisit”, Liito henkäisi ja jostain syystä halasi minua. Se tuntui mukavalta, mutta en muistanut oliko suhteemme jotakin muuta kuin pelkkä ystävyyssuhde, joten en lähtenyt edes vastaamaan halaukseen. En kyennyt vielä puhumaan, mutta sen sijaan muistini alkoi pikku hiljaa palautua. Olimme paenneet orpokodista muiden ystäviemme kanssa. Muistin hämärästi illan jolloin Liito oli vihjaillut ehkä jotakin meistä kahdesta, ja sen jälkeen olimme lähteneet juttelemaan ja etsimään uutta majapaikkaa porukallemme. Olimme kuitenkin päätyneet Liidolle jotenkin tärkeän talon - hän oli tainnut asua siinä - luokse. Olin ollut todella väsynyt ja Liito oli vienyt minut sisään. Sitten olin pyörtynyt. Kuinka kauan aikaa noista tapahtumista oli kulunut?
”Em, me tultiin mun vanhaan kotitalooni muistatko? Sä sait jonkun kohtauksen, ja onneksi Alex auttoi meitä. Hän opiskelee lääkäriksi”, Liito kertoi rauhallisesti ja viittasi kädellään tummatukkaiseen mieheen, jota en ollut aikaisemmin huomannut. En jaksanut nytkään välittää miehestä kovinkaan paljoa. Nyökkäsin varovaisesti pojan puheille ja yritin epätoivoisesti muistella tämän todellista nimeä. Olikohan se alkanut M-kirjaimella? Kummallista, että vaikka olin ihastunut Liitoon - nyt muistin ja tajusin sen selvästi - en muistanut hänen nimeään. Tosin olin aina kutsunut häntä vain Liidoksi. Sitten nimi pälkähti päähäni. Marcus!
Suljin silmäni hetkeksi ja yritin kerätä voimia noustakseen ylös. Ujutin käteni alleni niin että sain niistä tukea ja hivuttauduimme istumaan. Avasin ilmeisesti silmäni jossakin vaiheessa, sillä huomasin tuijottavani ehkä parikymppistä mustatukkaista miestä.
”Olen Alex, tämän talon omistaja”, mies tervehti reippaasti.
”Hei”, sanoin hiljaa, ja yllätyksekseni sain ääntä suustani. Pistin merkille hämmästyksekseni, että mies näytti todella paljon minulta.
”Emily, onko sulla kipeä olo? Sun vanhemmat on varmaan jo huolissaan meistä. Mulla ei oo niiden numeroa, enkä voinut soittaa niille”, Liito tai siis Marcus kertoi. Minulta meni hetki tajuta, että kyseessä oli jonkinlainen peitetarina. Ilmeisesti olimme eksyneet jostain syystä minun vanhemmistani.
”Öö, joo missähän mun puhelin on”, mietin itsekseni. Löysin onneksi laitteen nopeasti taskustani.
”Tässä. Soita vaikka iskälle ja kerro et meillä on kaikki hyvin. Mä en just nyt kykene tekemään mitään”, puuskahdin, ja toivoin ettei Alex huomaisi etten oikeastaan tiennyt mitään niinsanotuista vanhemmistani. Liito otti puhelimen ja ehdin nähdä nimen Nopsa vilahtavat näytössä. Nopsa taisi olla Liidon veli.
”Moi Jake! Marcus tässä. Minä ja Emily ei pimeän tullessa osattu enää takaisin leiripaikalle, niin saatiin yöpaikka yhdestä talosta. Emily on vähän huonossa kunnossa, mutta on nyt jo hereillä. Meillä on kaikki hyvin, ja osataan varmasti takaisin, varsinkin jos te voisitte tulla vastaan. Ollaan siis tulossa ehkä illalla joskus seitsemän aikoihin. Kaikki on hyvin”, Liito kertoi. Kuulin hiljaisen hämmästyneen älähdyksen puhelimesta. Nopsa ei selvästikään tajunnut tilannetta pienillä rusina-aivoillaan. Olisi ollut järkevämpää soittaa Hopealle. Sitten puhelimesta kuului sekavaa mölinää, ja Liito sanoi:
”Ai moi Jenny!”
Hyvä. Tai siis jos oikein muistin, Hopean nimi oli Jenny.
”Joo, kuulit ihan oikein. Jenny. Meillä on kaikki hyvin, usko jo. Joo, tulkaa seitsemän maissa vastaan. Tiiätkö sen naapurikaupungin, en tiedä nimeä, mutta siis sen naapurikaupungin kumminkin. Lähtekää tänne päin. Ja soitellaan vielä. Okei moikka!” Liito höpötti. En kuullut läheskään kaikkea Hopean puhetta, mutta hän tuntui heittäytyvän rooliinsa kunnolla, toisin kuin Nopsa. Liito sulki puhelimen ja antoi sen minulle.
”Emilyn vanhemmat on tulossa seitsemän aikoihin meitä vastaan, niin lähetään sitten”, Liito selitti vielä Alexille.
”Juu, Emily kyllä kuntoutuu siihen mennessä”, mies kertoi. ”Nyt täytyy tosin levätä.”
Nyökkäsin ja menin taas makuulle patjalle. Suljin silmäni, ja tunsin nukahtavani.

Seuraavan kerran heräsin siihen, että Liito (Marcus) tökki minua. Olo oli kaikin puolin hyvä, eikä mitenkään tokkurainen. Nousin istumaan ja katsoin seinäkelloa. Puoli seitsemän. Kohta pitäisi lähteä.
”Ollaanko valmiita?” kysyin ja Liito vaikutti helpottuneelta.
”Joo. Kännykät on mukana, tosin vaan sun omassa on akkua, ja mun vara-akku on sun vanhempien autossa. Eikä meillä oikeestaan muuta ollut”, poika sanoi. Nousin seisomaan, ja tarkastelin huonetta. Se oli melko tilava ja viihtyisä, tosin en voisi jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Alex seisoskeli oven luona, ja hymyili.
”Kiitos Alex, että huolehdit musta. En tiedä miten voin korvata tän”, puuskahdin. Alex kohautti olkiaan.
”Älä huoli. Musta on vaan ilo auttaa muita”, mies hymyili. Hymyilin hänelle takaisin.
Hetken kuluttua seisoimme kaikki ulkona. Alex kysyi ties kuinka monetta kertaa osaisimmeko varmasti takaisin, ja me taas vakuutukset että osaisimme. Liito sanoi muistavansa tutun tien päivänvalossa. Lopulta Alex uskoi meitä ja sanoi hyvästit, ja mekin tietysti sanoimme hänelle. En päässyt millään yli siitä tunteesta, että meillä kahdella oli jotakin yhteistä, joten oli hieman hankalaa hyvästellä hänet juttelematta sen tarkemmin. No, joka tapauksessa Liito lähti johdattamaan minua metsään ja heilautin vielä kättäni Alexille ennen kuin hän katosi näkyvistä.

Olimme kävelleet jo jonkin matkaa, kun pysäytin Liidon. Olisi vielä hetki aikaa, ennen kuin muut mahdollisesti löytäisivät meidät, ja tahdoin sanoa yhden asian joka painoi mieltäni.
”Liito, olis yksi juttu, jonka haluaisin kertoo sulle”, sanoin hiljaa ja yritin peittää jännittyneisyyden äänessäni. En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Liito mutisi jotakin, ehkä suunnilleen näin: ’Sori on pakko, en kestä enää’ ja suuteli minua suoraan suulle. Se tuntui hyvältä. Koska tilanne oli hämmentävä kummallekin, irrottauduimme melko nopeasti toisistamme.
”Mä rakastan sua”, henkäisin Liidon korvaan.
”Mäkin rakastan sua”, poika vastasi. Se oli aika superihanaa. Ensin pelkäsin hirveästi että pitäisikö Liito minusta, ja sitten kaikki selvisikin näin helposti. Painauduin Liitoa vasten hellästi ja suljin silmäni.
”Liito ei kerrota tästä muille vielä. En haluu et ne ajattelee et jotenkin eristäydytään muusta porukasta tän takia. Tai siis jos ymmärrät.”
”Ei ne niin luule. Mutta tietenkään ei kerrota vielä, jos sä et halua”, Liito sanoi ja silitti tukkaani.
Sitten se kaunis hetki oli poissa, kun pensaikkoon rapisi. Vetäydyimme toisistamme irti ja pian Hopea säntäsi puiden takaa suoraan minua päin. Tuloksena oli se, että me molemmat kaaduimme. Outoa, ensin halailen Liidon kanssa ja heti perään Hopean kanssa. Erotin Nopsan ja Auringon hahmot ja tietenkin myös Liidon ylempänä.
”Mennäänkö? Ja saatte muuten selittää vähän tarkemmin mitä on tapahtunu. Nopsa ei ainakaan tajunnu mitään ollessaan ”isä””, Hopea nauroi. Tuntui hyvältä. Jengi oli taas kasassa ja kaikki oli hyvin.

//Hopea?

Nimi: Silverglow

27.12.2018 17:34
Hopea

Katselin väsyneenä ja myhäillen kun Kipinä ja Liito katosivat näköpiiristäni yhä vain pimenevään metsään. Leiriin oli siis jäänyt vain kaksi jengiläistä minun lisäkseni. Nopsa ja Aurinko.
Kumpikin pojista söivät ilmeettöminä omia palojaan sorsasta. Se hupeni äkkiä olemattomiin, ja vilkaisin hieman tuohtuneena Aurinkoa kohti, vaikka minusta tuntui, että suurin pala oli ollut Liidolla. Liito ei kuitenkaan ollut juuri nyt syytettävissä, hän oli nimittäin seikkailemassa ympäri metsää Kipinän kanssa. Käsitykseni mukaan he etsivät uutta majapaikkaa, joka oli ihan hyvä ajatus. Sillä höyhen- ja sammalalustoilla en kauaa haluaisi nukkua.
Vaikka luultavasti kyllä saisin, oli paikka sitten mikä tahansa. Kaupunki oli juuri nyt meille vaarallinen, meistä oltiin jo varmasti tehty katoamisilmoitus. Metsässä olisi siis pysyttävä, koska muutakaan meillä ei juuri nyt ollut.

Tavallaan lähikaupungit olisivat voineet toimia hetken aikaa, mutta tieto saattaisi vuotaa rajojen yli nopeammin kuin arvaisimmekaan. Sen lisäksi minua pelotti mennä vieraaseen kaupunkiin, vaikka en aikonutkaan myöntää sitä kenellekään.

"Hopea, ootko kunnossa?" kuului Nopsan rauhallinen ääni. Tunsin, kuinka kehoni läpi kulki värähdys ja käänsin katseeni poikaa kohti. Yritin hymyillä suloisesti, mutta hymy ei oikein onnistunut.
"Olen kunnossa", sanoin, mutta ilmeeni tuskin kertoi ihan samaa, sillä Nopsa katseli minua epäuskoisena ja hymyillen.

Kello läheni kahdeksaa, ja aloin jo huolestua. En tiennyt, kuinka kauan Kipinä oli arvellut reissussa menevän ottaessaan pienen ja sievän reppunsa mukaan, mutta sen tiesin, että kaipasin ystävääni. Kun katselin Nopsaa, huomasin, että pojan ilme oli synkistynyt hieman. Silmien alla riippui huoli omasta veljestään.
"Oon huolissani", Nopsa rikkoi hiljaisuuden, kun kävelin pojan viereen. Istahdin pienelle puupenkille, jolla painauduin mahdollisimman lähelle Nopsaa. Poika vilkaisi minua kummastuneena, muttei työntänyt minua pois. Pääsin siis hivuttautumaan asentoon, jossa käsivartemme koskettivat toisiaan.
"Miksi huolehdit?" kysyin hiljaa painaessani päätä varovasti minua kolme vuotta vanhemman pojan olkapäälle, joka jotenkin sattui olemaan minun tasollani.
"Tuolla on mun ja Liidon syntymäkaupunki. Ja meidän vanha talo on melkein metsän ja kaupungin rajalla. Musta tuntuu, että Liito löytää sen. Ja se ajatus pelottaa", hän kertoi luottamuksellisesti. Oli outoa, että hän jakoi huolensa veljestään minun kanssani.
Olin aina saanut Nopsasta sellaisen käsityksen, ettei hän pelkäisi Liidon puolesta. Olihan Liito kuitenkin jo 16, hän osasi hoitaa hommansa yksin. Mutta katsellessani Nopsan kasvoja näin, että poika ihan todella välitti veljestään. Ja että oli ihan oikeasti huolissaan.
"Miksi pelkäät sitä?" kysyin hiljaa, ja yritin hivuttautua taas vähän lähemmäs.
"En tiedä", hän huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä.
"Pelkään, että hän muistaa lapsuuden. Että hän muistaisi meidät pieninä. Ja olen ollut liian huono isoveli. Olen ajanut hänet tällaiseen-" hän osoitti välissä koko leiriytymisaluettamme "- enkä koskaan kantanut huolta hänestä. Enkä ole valmis menettämään häntä."
En todellakaan ollut odottanut sellaista. Ajatella, että minun johtajani oli avautunut minulle. Yksin minulle. Vaikka olisi voinut tehdä sen vaikka kenelle. Se sai minut tuntemaan itseni jotenkin erityiseksi, joten minusta tuntui, että olin valmis ottamaan esille sen aiheen, josta poika oli halunnut puhua ennen karkaamistamme orpokodissa. Ja ehkä se saisi hänen ajatuksensa muualle. Toivoin ainakin niin.
"Oletko jo unohtanut, mitä tapahtui ennen lähtöämme orpokodista?" kysyin ja tunsin poskieni punehtuvan. Suljin silmäni tiukasti yhteen ja hymyilin.

//jos joku haluaa kirjottaa Nopsalla?

Nimi: Koirafani

27.12.2018 15:28
Kipinä

Naputtelin kärsimättömänä kömpelösti puukolla veistetyn puukauhan vartta ja silmäilin pensaikkoa ärtyneenä. Kaikki muut olivat lähteneet etsimään ruokaa ja minun tehtäväkseni oli jäänyt nuotion tekeminen, kauhan ja kulhon vuoleminen ja veden hakeminen sekä keittäminen leirissä. Olin kuitenkin sitä mieltä, että rannekellosta tarkistetun ajan - neljäkymmentä viisi minuuttia - kuluessa olisi muiden pitänyt jo palata. Samassa pensaat rapisivat ja oletin ystävieni astuvan aukiolle. Siellä oli kuitenkin vain Liito. Poika käveli verkkaisesti viereeni ja istahti tulen toiselle puolelle paksulle puunrungolle. Tuojottelin häntä hieman epäröiden. Liito oli selvästi sanomassa jotain. Hän katseli hermostuneen oloisena ympärilleen kuin yrittäen havaita vähäisintäkin liikkeen merkkiä. Sitten hän kääntyi katsomaan minua, suoraan silmiin. Se oli hieman painostavaa, tuntui kuin minun olisi pitänyt sanoa jotain asiaan jonka Liito oli esittänyt. Mutta hän ei ollut sanonut mitään. Sitten poika vetäisi henkeä ja loi viimeisen kerran katseensa maahan ennen kuin siirsi sen taas silmiini ja sanoi:
"Kipinä, minä olen halunnut sanoa tämän jo tosi pitkään, mutta minusta sinä olet kaunis."
Minä jouduin nyt puolestani katselemaan maahan. Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja sydämen pulssin kiihtyvän nopeaksi läptykseksi rinnassani. Eikä siinä kaikki, pensaasta pimenevän aukion ympärillä kuului henkäisy ja rasahdus. Se ei ollut eläin. Olin aika varma, että joku vakoili meitä. Mutta en halunnut Pilata tunnelmallista hetkeä puuttumalla asiaan.
"Kiitos", onnistuin kuiskaamaan ja siirsin katseeni pensaikkoon jolle leiskuva nuotiotuli loi synkkiä varjoja. Tajusin että oli jo myöhäinen ilta. Kello oli varmasti lähemmäs kuusi, emmekä olleet syöneet päivällistä. Muut tulisivat varmasti pian. Mutta halusin olla Liidon kanssa kahdestaan. Sitten keksin.
"Liito. Sitten kun olemme syöneet ruuan, jos ne laiskurit nyt koskaan meinaavat tulla sitä hakemasta, voisimme lähteä katselemaan vähän ympärillemme. Tiedätkö, uutta majapaikkaa. Emmehän voi täällä ikuisuutta elää. Talvikin tulee ja lumi sataa, eikä silloin voi taivasalla nukkua, vai voiko sinusta? Lähtisitkö mukaani? Voisimme jutella vielä vähän - noh - asioista", hymyilin. Liito naurahti, ja tismalleen samalla hetkellä pensaikko rapisi uudemman kerran ja loput ystävistämme astuivat esiin. Kaikilla muilla oli neutraalit ilmeet - he eivät varmaankaan olleet kuulleet keskusteluamme Liidon kanssa - paitsi Hopealla, joka katseli meitä tietäväisen näköisenä. Arvasin kuka oli rapistellut aukion reunalla aikaisemmin. Mulkaisi Hopeaa antaen hänelle samalla tiedon siitä, että tajusin hänen vakoilleen meitä. Selvittelisin asiat Hopean kanssa sitten myöhemmin.
"Ajattelimme Liidon kanssa lähteä ruuan jälkeen etsimään uutta leiripaikkaa, jotta olemme turvassa jos meitä tullaan etsimään. Jos vain sopii", sanoin kun tiputtelin marjoja kiehuvaan veteen. Nopsa oli onnistunut nappaamaan keihäällä - myöskin teräväksi vuollulla - sorsan ja kypsensin sitäkin hiilloksen yllä. Pian ruoka oli valmista ja asetuimme tukeille syömään. Jokainen sai kourallisen marjoja ja palasen sorsaa.
"Sopii", Hopea vastasi ja iski minulle huomaamattomasti silmää. Mulkaisin häntä pahasti ja siirsin sitten huomioni ruokaan.
"Ei hassumpaa. Kun vähän opettelemme vielä metsästämään, voimme hyvinkin saada aikaan oikean herkkuaterian", Nopsa myhäili tyytyväisenä annoksen syötyään. Nyökyttelin innoissani. Minäkin tahdoin nimittäin metsästää. Syötyäni vilkaisin nopeasti Liidon annosta. Hänkin oli syönyt.
"Lähdemme saman tien", ilmoitin ja nousin seisomaan. Liitokin nousi ja muut nyökyttelivät hyväksyvästi. Nappasin repun - jonka fiksuna olin ottanut mukaani orpokodista, ja kannoin siinä kaikkia tavaroitani - joka sisälsi puukon ja vähän ruokaa, jos viipyisimme pidempään. Heitin repun olalleni ja heilautin kättäni muille kävellen sitten Liidon perään pusikkoon. Päästyämme pois nuotion valosta huomasin metsän pimenneen nopeasti. Rypistin otsaani ja hapuilin repusta taskulamppua. Onneksi löysin sen, ja sain laitettua päälle, sillä pimeys ympäröi meidät jo lähes kokonaan. Kuljimme vieretysten pimeydessä ja tähyilimme ympäristöä varoen päästämästä liikaa ääntä. Kuljimme poispäin orpokodista, syvemmälle metsään.

Kuljimme pitkään, ja huomasin vasta kilometreiltä tuntuneen taipaleen jälkeen ettemme todellisuudessa tarkkailleet lainkaan uusia leiripaikkoja. Edessäpäin häämötti kaupungin valoja ja tajusin meidän tulleen metsän reunaan. Toisen kaupungin alueelle. Puristin Liidon kättä ja tajusin kellon olevan jo lähelle kahdeksan. Nostin rannettani ja katsoin ajan kellosta. Viittä vaille kahdeksan. Muut alkaisivat pian huolestua. Meidän olisi pitänyt kääntyä takaisin, mutta väsymys painoi jo silmäluomiani. En varmasti olisi jaksanut puolentoista tunnin kävelymatkaa takaisin. Varminta olisi yöpyä edessä näkyvässä kaupungissa. Sitten, aivan yllättäen Liito pysähtyi. Olimme saapuneet metsän reunaan ja edessä näkyi punertava mustakattoinen puutalo. Liito tuijotti taloa hämmentyneenä.
"Mitä nyt?" jaksoin tuskin kuiskata. Liito vilkaisi minua huolestuneena - sävähdin kun katseesta erottui selvästi kiintymys minuun - ja vastasi:
"Minä asuin tässä pienenä. Nopsalla on kuva talosta ja olen katsellut sitä usein. Ja minä muistankin tästä vähän. Olin äidin ja isän kuollessa tosi pieni, mutta täällä olen käynyt kerran sen jälkeen."
Nyökkäsin kun en pystynyt muutakaan tekemään.
"Haluatko kysyä talon omistajalta pääsisimmekö sisään? Olet ihan voipunut", Liito kysyi todellakin huolissaan. Nyökkäsin varovasti. Värähdin kylmissäni kun poika lähti taluttamaan minua ovelle. Ovikello soi ja ehdin nähdä mustatukkaisen nuoren miehen ennen kuin vajosin pimeyteen ja putosin Liidon käsivarsilta kylmään maahan.


//Siis Kipi ja Liito on nyt jossain kaupungissa muutaman kilsan päässä leiripaikasta ja Kipi siis on nyt pyörtyneenä. Liito ja Kipi pääsee miehen luo taloon sisälle ja selviää et miehellä on lääkärikoulutus. Hän hoitaa Kipiä kuntoon ja Liito kertoo samalla siteestään taloon. Liito kertoo myös miehelle kaikkee muuta jänskää ja muutamia pikku valheitakin joutuu kertomaan. Mies antaa lasten jäädä taloon yön yli kun kuulee niiden 'eksyneen vanhemmistaan metsään ja harhailleen monta tuntia'. Mies on siis Kipin velipuoli, mutta kukaan ei tiedä sitä. Kipi on tajuttomana kaiken yllä olevan tekstin ajan ja seuraavassa tarinassa hän herää aamulla ja Liito kertoo mitä on tapahtunu jne. Nyt kuitenki se TÄRKEIN TIETO. Eli Kipi ja Liito on tällä hetkellä muiden tavoittamattomissa, eikä kukaan ton jengin jäsenistä löydä niitä mistään. Kipi ja Liito ei myöskään tuu takasin ennen ku mä kirjotan siitä. Ne voi myös vaihtaa vaikka leiripaikkaa jos etsintäjoukot tulee liian lähelle. Mut Kipi ja Liito ei löydy!

Nimi: Silverglow

25.12.2018 10:47
Hopea

"Nyt suut tukkoon ja eteenpäin!" tiuskaisin edessäni käveleville pojille. Astahdin pienelle hiekkatielle. Hiekka rapisi kenkieni alla, kun Nopsa, Liito ja Aurinko kääntyivät katsomaan minua.
"Säkin täällä?" Liito kysyi.
"Joo", sanoin ja ristin käteni rinnalleni.
"En usko että löytäisitte mitään syötäväksi kelpaavaa yksin. Ja Aurinko, se tosiaan oli orpokoti eikä mikään vankila! Ja kyllähän siellä ruokaa sai ja kaikkea, tylsää siellä vain oli. Eikä se oikein ollut meidän tyylinen paikka", sanoin vähän halveksuen. Aurinko huokaisi pahantuulisesti ja pyöräytti silmiään. Nopsa löi kämmenellään poikaa selkään, minkä jälkeen Aurinko taas avasi silmänsä katsellen Nopsaa hieman leikkimielisempänä. Puuskahdin.

Kävelin poikien ohi ja istahdin paksurunkoisen tammen runkoa vasten. Katselin poikia. Olin kuulevinani jotain yläilmoista, ja katseeni kääntyi kuin salamana suoraan ylöspäin. Kun en kuitenkaan nähnyt mitään, uskoin äänen aiheuttajan olleen orava tai jokin muu sellainen. Nopsa tuijotti minua.
"Mitä nyt?" hän kysyi. Olinko erottavinani hänen äänessään häivähdyksen hermostuneisuudesta?
"Kaikki on ihan hyvin", sanoin katsellen Nopsaa. Yritin kohdata pojan katseen vakaasti, mutten onnistunut. Käänsin pääni melkein heti poispäin. Nopsa käveli luokseni, en nähnyt sitä, koska katselin toisaalle, mutta kuulin lähestyvät askeleet hiekalla. Pian kuulinkin Nopsan äänen läheltä ja tunsin kuinka käteeni tartuttiin.
"Nouse nyt, täytyy jatkaa matkaa. Kipinä suuttuu ihan kunnolla, jos me ei palata ennen iltapäivää!"
Naurahdin, ja annoin Nopsan vetää minut ylös. Hymy hyytyi kuitenkin pian, kun päädyin omasta mielestäni liian lähelle pojan kasvoja. Tai en ehkä. Mutta silti. Käänsin nopeasti katseeni pois ja astelin odottavan Auringon suuntaan.
"Mihin Liito meni?" Aurinko alkoi vilkuilemaan ympärilleen sen näköisenä, ettei ollut itsekään huomannut pojan katoamista.
"Varmaan kyllästyi suhun ja lähti pois", Nopsa sanoi osoittaen sanansa Auringolle. Aurinko irvisti, ja kääntyi sitten taas katsomaan minua.
"Meidän pitää silti saada jotain ruokaa. Kohta pitää palata", hän sanoi, ja jatkoimme matkaa. Kun olimme kävelleet pois aukiolta, kuulin tömähdyksen takaamme. Tunsin maan tärähtävän. Olin varma, ettei tömähdyksen aiheuttaja ollut eläin, mutta ennen kuin ehdin tarkistaa asiaa, Nopsa ja Aurinko vetivät minut pois. Jäin vilkuilemaan taakseni, kun puut ja lehdet yrittivät peittää näkymääni, mutta olin näkevinäni epäselvän ja sumean ihmisen hahmon, joka selkeästi katseli meitä. Yritin pysähtyä, mutta pojat vain jatkoivat matkaa, ja samassa hetkessä hahmo oli jo poissa.
*Kuka ikinä se olikaan, olen varma ettei se ollut yksi meistä*, pohdin itsekseni, ja irrotin käteni poikien käsistä. Katselin vielä hetken taaksepäin, kunnes kuiskasin ilmaan sanat:
"Mä palaan vielä."

//joku? Ja jos Ghost et haluu et Hopea näki Minyetä nii sit se on voinu nähä myös Pisaran :')

Nimi: Ghost

22.12.2018 22:25
Minye


Etenin metsässä hiljalleen. Säikyin joka ikistä rasahdusta jonka kuulin metsän siimeksistä. En ollut ikinä ennen ollut ulkona orpokodista. Tarkkailin valppaana ympäristöä. Näin paljon lintuja, joita en ollut ennen nähnyt ja joita en tunnistanut. Reppu painoi selässäni, joten minun ätyti välillä pysöhtyä lepäämään.
Kun taas pidin lepotaukoa, tajusin eröän asian. En tiennyt mihin olin matkalla. Ehkä etsimään niitä karanneita teinejä? Ehkä vain makaamaan ojanpohjalle? No en nyt sentään.
’Ruokaa täytyisi löytää’, ajattelin kun nälkä kurni vatsaani. ’Siis jotain muutakin kuin karkkia, suklaata ja limua.’
Säikähdin kun kuulin ääniä edestäpäin. Nappasin reppuni maasta ja kiipesin varmoin ottein vieressä jököttävään paksurunkoiseen puuhun. Tammeen kai, en tuntemu puita kovinkaan hyvin.
”Haluaisin joatin tekemistä. On tylsää kun mitään ei tapahdu”, valitti ääni. ”Aurinko, mitä sä sanot?”
”Onhan tää vähän ikävystyttävää, mutten sanoisi että tylsää. Justhan me karattiin vasta vankilasta”, vastasi ääni jonka oletin kuukuvan Auringoksi kutsutulle henkilölle.
”Orpokodista, taukki”, naurahti joku kolmas. Nyt näin tulijat piilopaikastani. Kolme poikaa kävelivät verkalleen kasvistossa. Yksi pojista tönäisi toista, oranssitukkaista joka tiuskaisi sitten:
”Kyllä se vankila enemminkin oli kuin orpokoti tai turvakoti!” Päättelin oranssitukkaisen olevan Auringoksi kutsuttu poika. Kaikkien vihjeiden mukaan.

//sorry lyhyt. Jatkan ite myöhemmin. :p

Nimi: Silverglow

03.12.2018 19:56
Hopea

Nopsan puhuttua loppuun pääsimme jakamaan tehtävät. Minusta tuli suunnittelija! Keikkojen siis. No, mehän tietysti aioimme tulla pahamaineiseksi rikollisjengiksi. Kipinä taas oli varustevastaava. Hän saisi luvan hankkia kaikki tavarat, mitä ikinä keksin pyytää.
Muiden kasvoilla kareili tyytyväisyys, mutta näki, että Aurinko tuijotteli Nopsaa hieman painostavasti. Käteni puristui nyrkkiin.
Tunsin pehmeän käden osuvan yläselkääni, ja valuvan siitä alaspäin, kunnes se irtosi alaselän kohdalla.
”Oletko kunnossa?” Kipinä kysyi, kun käännyin häntä kohti, hieman liian nopeasti.
”Tietysti olen”, vastasin, mutta ääneni takana kuulsi häivähdys epävarmuudesta. En tiennyt mitä se oli. Tai ehkä tiesinkin. Ehken vain halunnut myöntää ajatuksiani edes itselleni. Ehkä oppisin elämään luulojeni kanssa. Tai sitten en. Ehkä minun pitäisi sittenkin uskoutua ystävälleni..
”En usko, että olen okei”, sanoin hitaasti, ja tunsin kuinka jokin puristi rintaani, niin lujaa, että tuskin sain ääntäni kuulumaan.
”Näin viime yönä unta. Uni oli kummallinen, enkä ole ikinä ennen nähnyt mitään sellaista. Se ei ollut kovin selvä, mutta tajusin siitä jotain.”
Kipinä katseli minua odottavaisena, ehkä hieman hämmentyneenä.
”Näin minun isäni. Ja äitini. Ja itseni. Näin, miten isä petti äitiä. Näin, miten hän tappoi äidin. Ja lopuksi, kuinka hän lähestyi minua. Ja minua pelotti. Ahdisti. Olisin halunnut huutaa hänelle, että hän menisi pois. Et tiedä, miten pelottava hän oli. Et tiedä, millainen hullunkiilto hänen silmissään loisti.” Pudostelin päätäni. Olin sanonut sen. Se ei tuntunut helpottaneen. Muttei myöskään pahentaneen. Kipinä seisoi edessäni hämmentyneenä, sanattomana. Ehkei hän osannut sanoa mitään, joka saisi minut paremmalle mielelle. Sillä mieleno perukoissa häilyi kysymys. Jonka vastausta en ehkä koskaan haluaisi tietää.
Onko minun isäni elossa?

//joku?? Sori lyhyt, kirjotan nyt pädillä nii sori jos on kirjoitusvirheitä. Hopea tosiaan näki muiston menneisyydestä, äitinsä kuolemasta. Koko juttu löytyy tiivistettynä ihmiset-osiosta! :’) ja Koiris, voit laittaa Kipin tekee mitä tahansa kungan Hopea pysyy edelleen ahdistuneena ja vähä hätääntyneenä, ja ainakaan Hopea ei oo kertomassa muille, koska pelkää tuota unta jostain syystä. Ja yhä pahoittelen tarinan lyhyyttä.. sorrrryyyyyy :(

Nimi: Silverglow

01.09.2018 09:30
Hopea

Nauroin ja juoksin muiden kanssa metsän suojiin. Kipinä pysytteli vierellämme. Olimme juuri päässeet metsän siimeksiin, kun portti yhtäkkiä aukesi ja yksi ohjaajista astahti ulos.
"Onko siellä joku?" hän huusi metsää kohti.
Painauduin Kipinää vasten ja puun rungon taakse, kun muut painautuivat maata vasten puskien takana. Pidätin hengitystäni.
'Ei. Ei tämän näin pitänyt mennä. Meidän on päästävä pois!'
Hetken näytti kuin mies olisi tullut etsimään metsästä, mutta sitten hän kuitenkin sulki portit ja palasi sisään. Päästin ilmat keuhkoistani.
"No se oli lähellä", Liito totesi. Kipinä ja minä nyökyttelimme.
"Mut selvittiin. Nyt pitää vaan etsiä joku paikka, jossa nukutaan kunnes löydetään sopiva paikka", Nopsa sanoi. Aurinko hymähti.
"Kasataan lehtiä, höyheniä tai mitä tahansa muuta pehmeää. Paljon."
Lähdimme kukin omalle tahollemme etsimään jotain pehmeää. Löysinkin heti vähän sammalta ja paljon lehtiä. Mutta nyt elettiinkin keskellä syksyä.
Palasin takaisin kantaen hupparini päällä kaikkea pehmeää. Muutkin olivat löytäneet paljon, ja niinpä kävelimme syvemmälle metsään. Kipinä bongasi aukean, johon asetuimme kaikki makaamaan ja levittämään kamppeita.
"Okei. Tänä iltana mennään aikaisin nukkumaan, jotta huomenaamulla herätään aikaisin. Sitten jutellaan siitä, mitä me tehdään tän suunnitelman kanssa ja kuka on missäkin roolissa, sillä jos aiomme selviytyä, täytyy sellaiset olla."

Ilta tuli nopeasti jutellessa ja syödessä ruokia, joita Aurinko oli tajunnut ottaa mukaan. Makasin Kipinän vieressä yllättävän pehmeällä makuualustallani. Oli hämärää, ja sain hyvin unta. Unia ei tällä nähnyt.

Aamulla heräsin siihen, että joku tökki minua.
"Au! Toi sattuu!" sanoin vielä puoliunessa ja läimäytin Nopsan kättä.
"Herätys!" Nopsa sanoi.
Nousin ylös hieroen silmiäni. Minua väsytti, mutta halusin jo tietää roolini.
"Nyt keskustellaan kaikki läpi, luodaan säännöt ja annetaan roolit. Ei salaisuuksia, jooko?" Nopsa vilkaisi jokaista ja istui puunkannolle. Liito vilkaisi minua oudosti ja istui viereeni. Kipinä istui toiselle puolelleni. Tartuin Kipinää kädestä ja aloimme kuunnella Nopsaa.


Nimi: Ghost

31.08.2018 19:17
Minye

Tunneli oli nyt täynnä valoa. Ilmeisesti ohi menneet ihmiset olivat avanneet tunnelin päässä sijaitsevan luukun. Oli ilmeisesti aamu, sillä oli melko valoisaa jo. Hivuttauduin tunneliin ja hiivin kurkistamaan kulman taakse. Siellä he olivat. Viisi orpokodin teiniä. Jokainen vanhempi kuin minä. Teinit nousivat yksi kerrallaan ulkoilmaan ja pian käytävä oli tyhjä. Livahdin kulman taakse piiloon, kun oranssitukkainen poika kääntyi ja sulki luukun.
Seisoin hetken hiljaa käytävässä, kunnes kuulin käytävän orpokodin päädystä ääniä. Livahdin takaisin luolani halkeamaan. Pian ohitse kulki nuori poika. Poika näytti oudolta. Hänen tukkansa väritys oli sellainen, etten osaa edes kuvailla sitä. Ruskeaa, mustaa ja harmaata sikin sokin. Poika näytti minua vanhemmalta, enkä ollut nähnyt tätä ennen. Poika kulki hiljaa ja vilkuillen ympärilleeb koko ajan. Vetäydyin hiemab syvemmälle halkeamassani, koska poika oli todella vähällä nähdä minut. Näin pimeässä pojan siniset silmät, ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Poika ei kuitenkaan tainnut nähdä pimeässä mitään -- toisin kuin minä, joka olin melkein koko ikäni asunut pimeydessä, hämärässä ja varjoissa -- koska jatkoi matkaansa eteenpäin. Pian poika katosi kulman taakse. Pujahdin luolaani ja kasasin mustaan narureppuun -- jonka olin vienyt edellisenä päivänä jonkun vanhemman tytön sängyn alta -- koko omaisuuteni. Herkut, kirjat, viltit, piirrustustarvikkeet ja muistivihko, sekä loput vaatteet. Puristin kaulassani roikkuvaa graniittikorua ja nousin sitten ylös.
'Hyvästi, orpokoti. Emme näe enää, sillä minä lähden nyt. Αντίο, ορποχώτη.'

Hivuttauduin ulos halkeamasta. Luukku ulos oli painava, mutta sain sen nipin napin auki. Astui ulos, ja häikäistyin auringon kirkkaasta valosta.

Nimi: Silverglow

30.08.2018 15:32
//.. mun piti kirjottaa tää tarina varmaan kaks kuukautta sitten mutta enpäs kirjoittanut... joten tässä se nyt sitte tulee xddd

Hopea


Kävelimme pimeää, ahdasta ja kuulemma aika matalaa käytävää eteenpäin. Minä kuljin etunenässä, sillä käytävä oli sen verran kapea, että siinä mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Perässäni tulivat Kipinä, Liito, Aurinko ja Nopsa. Nopsan täytyi kulkea aivan kumarassa, sillä hän oli todella pitkä. Oikeasti. Todella pitkä.

Potkaisin jalallani kiveä, joka lensi pimeyteen. Kuulin kolahduksen läheltä. Sujautin käteni eteeni tunnustelemaan.
"Jos oikein kuulin, tuolla tulee kohta seinä vastaan", sanoin muille. Sen jälkeen ehdin ottaa ehkä kaksi askelta, kunnes käteni tunsivat karhean kivipinnan.
"Tässä." Tunnustelin molempia sivuja, ja totesin, että meidän pitäisi kääntyä vasempaan.
"Käännytään vasempaan", ilmoitin peräjoukolle kääntyessäni ja jatkaessani eteenpäin.

"Kuinka kauan vielä. En jaksa kävellä kumarassa kauaa!" Nopsa valitti.
"Turpa umpeen, Nopsa!" huudahdin, ja löin kämmeneni seinään. Tunnustelin varovasti jokaista suuntaa, ja tunsin tuulenvireen pyyhkivän hiukset kasvoiltani.
"Ollaan sitä paitsi kohta ulkona. Tunnen jo tuulen!"
"Älä huuda, Hopea", Aurinko sanoi ärtyneesti.
Kuulin takaa kolahduksen ja sitä seuraavan hiljaisen muminan.
"Täällä on joku", ilmoitin, ja kuulin Kipinän kääntyvän ympäri.
"Se on kai se tyttö", ystäväni ehdotti. "Jatketaan nyt."
Käytävä vietti hieman ylöspäin. Tunnustelin varovasti jalansijaa, ja kapusin lopulta ylös asti.
"Sieltä tulee valoa", Aurinko sanoi.
"Hieno huomio", sanoin tympeästi.
Kammiossa oli enemmän tilaa, jonka vuoksi väistin ja annoin Nopsan tulla katsomaan joukon perältä.
"Saatteko tuon kiven pois?" Kipinä kysyi. Liito vilkaisi häntä kuin se olisi ollut joku päivänselvyys. "Tietty saadaan."
Pojat rupesivat työntämään kiveä pois, kun minä istahdin Kipinän viereen kylmälle ja kovalle kivilattialle.
"Kohta saadaan raitista ilmaa!" ilmoitin juuri, kun pojat saivat kiven pois, ja valo tulvi sisälle pikku kammioon.

//Kipinä? Jää?

Nimi: Ghost

09.07.2018 16:35
Minye

Kävelin käytävää eteenpäin, ja sitten ovista eteistilaan. Vilkaisin viekä kerran ympärilleni, ennen kuin hipsin portaat alas hoitajien tiloihin. Kannoin sylissäni puista laatikkoa, jonka sisällä oli kaikki omaisuuteni, joka ikistä paperinpalaa myöten. Saavuin laidoitetun tunneöin luokse. Nostin alinta lautaa niin, että sain ensin työnnettyä laatikon sisään, ja kömmittyä sitten itse perässä. Asetin öaudan huolellisesti paikoilleen niin, että se näytti täuson kiinnitetyltä. Käutävä oli matala, mutta mahduin aivan hyvin seisomaan siellä suorana. Paljaat jalkani läpsyivät hiljaa vasten kivistä lattiaa. Käytävä oli pimeä, mutta silmäni olivat jo tottuneet hämärään, jotem näin melko hyvin tunnelissa. Tunnustelin kädelläni vasenta seinämää, kulkiessani aina vain eteenpäin. Pian käteni tavoitti tutun halkeaman seinässä. Pysähdyon ja jäin kuuntelemaan. Olin aiemmin ollut kuulevinani jotain, mutten silloin ollut varma mitä. Nuy tunnisyon äänet. Askeleita. Ei yhden, vaan useamman henkilön. Kahden... kolmen... ei vaan viiden henkilön! Pujahdin halkeamaan ja sen kautta pieneen huoneeseen, jota joskus oltiin käytetty pommisuojana sodan aikaan. Huoneen ovi oli mahdotonta saada auki. Se oli jo ajat sitten ruostunut umpeen, sekä hautautunut ulkopuolelta hoekan ja mullan alle. Laskin laatikkoni lattialle useiden peittojen ja tyynyjem viereen, keskelle kirjapinoja. Olin rakentanut itselleni piilopaikan pommisuojaan, seuraavana päivänä alkavien "vierailuviikkojen" ajaksi, jotka kestäisivät melkein kuukauden. Sitä hälinää em kestäisi puoltakaan tuntia. Sen olin todennut ensimmäisinä vuosinani. Viime vuosien ajan olin vain kyhjötellyt varastossa päivät pitkät. Tällä kerralla olin varannut ruokaa todella pitkäksi aikaa, koten minun ei tarvitsisi poistua piilostani kuon ehkä kerran tai kahdesti useaan viikkoon.

Kuulin taas askeleet. Ne kuuluivat jo aivan läheltä ja kaikuivat käytävässä. Samalla kuulin myös hiljaista puhetta.
"Täällä on inhottavaa", joku sanoi. Tuhahdus.
"Ja myös ahdasta", sanoi toinen ääni.
"Nyt hiljaa!" kolmas suhahti. "Nopsa ja Hopea, älkää valittako koko ajan!"
"Voi voi... Aurinko, en voi sille mitään, että olen näin pitkä!" aivan ensimmäinen ääni sanoi.
Hivuttauduin halkeamassa eteenpäin ja onnistuin kyynärpääni terävään kohtaan seinässä. Seinästä irtosi kivenpalanen joka putosi lattielle jo päästi kovan kolinan. Kirosin ääneen, emmen kuin ehdon hillitä itseäni.
"Κόλαση!!" sähähdin kun kipu pureutui kyynärpähäni. Yleensä, lun puhuin itsekseni, puhuin kreikkaa, koska hatma orpokodista ymmärsi puhettani. Joskus vuosia sitten, olin vain saanut yhtäkkiä päähäni sanoja ja melodian. Olin pian hyräillyt todella vanhaa kreikkalaista laulua. Sen jälkeen olin ahkerasti opiskellut kieltä, jonka uskoin olleen osa vanhempieni elämää.
Puhe käytävässä hiljentyi välittömästä.
"Πορώ να το γαμώ τώρα..." huokaisin melkein äänettömästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen uusi ääni puhui taas:
"Mikä se oli?"
"Mennään vain eteenpäin", joku sanoi.
"Mutta kun se kuulosti puheelta! Entä jos täällä on joku!?" toinen väitti vastaan.
"Nyt suu kiinni ja eteenpäin, jos joskus haluamme olla ulkona!" kuului terävä käsky. Askeleet jatkuivat, utta nyt hieman varovaisemmin.

// Kipinä? Hopea? Joku muu?

Nimi: Silverglow

09.07.2018 11:20
Hopea

"Minusta se olisi hyvä tilaisuus", sanoin tarkastellen Kipinän ilmettä. Liito nyökytteli päätään, ja Nopsa huitaisi kädellään ilmaa.
"Selvä, päätös on tehty. Kerrotaan Auringolle aamulla, mutta nyt suunnitellaan", ilmoitin.
"Okei, Kipinä. Sait tämän idean, joten onko sinulla suunnitelmia, miten pääsemme täältä huomaamattomasti pois?" Nopsa kysyi.
"No.. ei varsinaisesti, mutta emmeköhän me jotakin keksi."
"No, aitojen yli ei pääse kiipeämään, ja portin käyttö olisi liian ilmiselvää ja riskialtista", Liito totesi.
"Hmm... otetaan selvää tän rakennuksen salapaikoista jos niitä ees on", Nopsa sanoi. Niinpä herätimme Auringon ja lähdimme hiippailemaan käytävillä.
"Hys, kuuletteko te tuon?" kysyin.
"Joo. Ihan kuin askelia", Aurinko sanoi.
Minä, Kipinä ja Nopsa kurkistimme kulman taakse, ja näimme nuoren tytön pujahtavan jonkinnäköiseen salakäytävään, hoitajien oleskelutilojen puolella. Käytävän suuaukko oli laudoitettu umpeen, mutta tyttö oli tarpeeksi pieni mahtuakseen lautojen välistä.
"Tämäpä kiintoisaa, mihinköhän tuo vie?"
"Vain yksi keino selvittää se", Kipinä sanoi, hiipi portaat alas vilkuillen ympärilleen, ja hypähti salakäytävän luokse. Me muut seurasimme häntä.
"Okei, Nopsa, Liito ja Aurinko vetää noi laudat irti, kun mä ja Hopea vartioidaan tätä aluetta", Kipinä määräsi. Nopsa tuhahti mutta alkoi silti irrottamaan lautoja.
Menimme Kipinän kanssa portaisiin vahtimaan muiden varalta. Pojat saivatkin pian lautoja irrotettua.
"No, nyt pitäisi jokaisen mahtua täältä. Kuka eka?" Liito kysyi.
"Minä!" sanoin vikkelästi ja pujahdin sisälle käytävään. Kipinä seurasi minua perässään Liito, Aurinko ja viimeisenä Nopsa.

//Minye? Kipinä?

Nimi: Kipinä

19.06.2018 15:56
Nopsa ja Hopea tuijottivat molemmat minua jokseenkin jännittyneinä. Virnistin ilkikurisesti. Olin onnistunut luomaan hyvän pohjan uutiselleni.
"Niin, eihän tässä muuta kuin se, että meidän olisi parasta lähteä huomenna", naurahdin rennosti.
"Mitä?" Nopsa huudahti.
"Hiljaa pönttö!" kuiskasin ja katsoin Nopsaa varoittavasti. Poika hiljentyi, mutta näin hänen muodostavan huulillaan sanat: 'itse olet pönttö'.
"Jos muistatte, ylihuomenna täällä alkaa niinsanotut vierailuviikot. Se tarkoittaa sitä, että muutamaan viikkoon, me ei voida käytännössä liikahtaakaan. Turvatoimia kiristetään entisestään juuri meidän kaltaisten lasten takia. Jos me ei toimita huomenna, voi olla että meidän karkaamissuunnitelmat kariutuu aikalailla kokonaan. Sitä paitsi, jos me karataan huomenna, kukaan ei voi lähtee meidän perään. Siihen nimittäin tarvittais liikaa nokkeluutta", selitin rauhallisesti. Hopea katseli minua mietteliäänä.
"Niin, miksi emme lähtisi? Täydellinen tilaisuus. Kaikki aikuiset pyörivät valmisteluihin parissa, ja pyrkivät tekemään orpokodista viihtyisän paikan. Kukaan ei kiinnitä huomiota meihin", ystäväni mutisi. Yhtäkkiä joku hyppäsi päälleni takaapäin, tietenkin kaataen minut. Käännyin salamannopeasti ja työnsin tunkeilijan päältäni.
"Liito! Senkin tomppeli! Mitä sinä teet?" kiljuin. Liito vain hymyili ja pomppasi takaisin sängylle.
"Sinuna olisin hiljempaa, pönttö", Nopsa huomautti ivallisesti minulle. Murhaava katse, ja Nopsa hiljentyi. Siirsin katseeni takaisin Liitoon.
"Mitäs minä. Tuli tylsää ja Aurinko nukkui. Että tulin sitten tänne. Ja älkää selittäkö mitään, kuulin kaiken", Liito hymyili. Poika katsoi minua suoraan silmiin, ja tunsin sydämeni hypähtävän. Ei, en halunnut tästä mitään draamaa. Hopea ja Nopsa riittivät jo. En halunnut ihastua nyt sitten Liitoon. Jouduin jo olemaan Hopean tukena, ja jos joutuisin kestämään vielä Liitoakin, en varmastikaan jaksaisi. Yritin saada kasvoilleni kylmän ja välinpitämättömän ilmeen.
"Vai niin. Olemme me aikamoisia salakuuntelijoita", tuhahdin. En täysin osannut peittää hämmennystäni, mutta toivoin, että muut eivät huomaisi mitään. Kiristelin hampaitani ja vääntelin käsiäni vaivaantuneena.
"Mitäs sanotte siitä? Siis karkaamisesta."
Minulla oli vahva tunne siitä, että Hopea oli huomannut jotain. Liitokin ehkä. Nopsa ei luultavimmin, sillä hän ei katsellut minuun päinkään.

//Hopea?

Nimi: Silverglow

07.06.2018 20:13
Hopea

Kipinä heitti hupparin minulle, kun Mick yritti napata sen hänen kädestään. Nauroin ilkeästi pojalle, ja koppasin hupparimytyn kiinni. Poika näytti jo hieman lannistuneelta. Hän seisoi Kipinän edessä ja hengitti nopeaa tahtia - hän oli hengästynyt.
"Hmmph.. oot tylsä", sanoin ja heitin hupparin ilmaan. Kipinä koppasi sen. Poika ei liikahtanut. Hymähdin.
"Tuu hakemaan." Kipinä heitti hupparin taas minulle, jolloin katseeni herpaantui hetkeksi. Silloin Mick hyppäsi päälleni ja kaatoi minut. Tuhahdin ja työnsin pojan vaivattomasti pois. Huppari oli edelleen minulla.
"No, ota siitä", heitin mytyn kohti poikaa, joka kaappasi sen nopeasti ja hieman kömpelösti ilmasta.

Kun kuljimme käytävää pitkin makuuhuoneisiin, Kipinä kysyi minulta:
"Miksi valitsit hänet? Hän olisi voinut olla paljon vahvempi."
"No ei ollut. Ja kun, hän kuunteli meitä ruokailussa.. tiedän, että hän tietää jotakin. Ja.. se ei ole hyvä juttu", sanoin nostaen katseeni Kipinään.

Saavuin sängylleni hieman väsyneenä. Nopsa istui sängyllään, kun tulin.
"Moi. Ootko yksin?" hän kysyi.
"Joo.. tai no sä oot siinä, mutten usko et sä tarkotat itteäs", sanoin hieman epävarmasti. Nopsa virnisti.
"On jo myöhä", sanoin. "Pitää olla aamulla virkeitä, et herätään aikasin... pitää tavata muut", huomautin.
"Hei älä viitsi, kello on vast 13 yli yheksän", Nopsa naurahti.
Huokaisin.
"Mä sitä paitsi aion nyt puhua siitä aiemmin tänään tapahtuneesta jutusta."
Kasvojani alkoi kuumottaa, ja käännyin poispäin Nopsasta. Tunsin hänen katseen selässäni. Silloin Kipinä kipusi sängylleni taskulamppu kädessään.
"Mun pitää kertoo teille jotain.."

//Kipinä? Keksi joku juttu vaa

Nimi: Koirafani

28.05.2018 16:23
Kipinä

Seisoin Hopean kanssa yläkerran käytävällä. Etsiskelimme sopivaa kiusaamisen uhria näiden käytävällä liikkuvien joukosta. Samassa Hopea nykäisi hihaani. Käännyin katsomaan ja näin Hopean tuijottavan tiiviisti eteensä. Käänsin päätäni Hopean tuijotuksen kohteen suuntaan ja näin kummallisen näköisen pojan. Pojan hiukset olivat puoliksi mustat ja puoliksi ruskeat. Hiuksia koristivat muutamat erisävyisen harmaat pilkut. Pojalla oli kädessään huppari, hän oli ilmeisesti ollut äskettäin ulkona. Hopea lähti kävelemään rauhallisesti poikaa kohti. Tämä oli luultavasti viidentoista vanha, mutta silti todella pitkä. Minä olin kyllä poikaa pidempi, sillä olin itsekin varsin pitkä ikäisekseni, mutta hän saattaisi olla vahvempi. Hopea ei mielestäni ollut valinnut uhriaan kovin tarkasti. Ystäväni oli kuitenkin jo napannut pojan hupparin ja rullannut sen pieneksi mytyksi. Hopea heitti pallon korkealle ilmaan ja antoi minun napata sen helposti. Pojalla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta saada hupparipalloa kiinni, niin nopeasti ja taidokkaasti sitä heittelimme. Oli huvittava näky, kun poika yritti hyppiä hupparia itselleen. Päätin että olihan tilanteeseen toki puututtava.
"Hei, poika! Kerro nimesi", hymyilin ilkeästi ja koppasin taidokkaasti hupparin. Avasin hupparin pallolta ja heitin sen ilmaan kuin frisbeen. Hopea nappasi hupparin ilkeästi nauraen.
"Olen Mick. Mick Drop", poika puuskahti. Hän kuulosti varsin hengästyneeltä. Hyvä.
"Hei, entä te? Mitkä teidän nimenne ovat?" Mick kysyi taas hetken kuluttua.
"Ai mitkä meidän nimemme ovat? Hmm... hei minä taisin olla Emma! Oletko sinä Julia?" nauroin Hopealle. "Hei etkö sä oikeesti tiedä keitä me ollaan?"
"No tiedän. Te ootte Emily Spark ja Jenny Glow. Kaikki tietää", poika virnisti.
"Älä kutsu meitä niillä nimillä. Sulle me ollaan vaan Koo ja Hoo. Etkä sitte kysele mitään tai kerro kenellekään!" kuiskasin kylmästi. Katsoin Hopeaa hymyillen. En tiennyt mitkä olivat ystäväni syyt juuri tämän pojan kiusaamiseen, mutta saisin kuulla ne luultavasti pian. Käännyin taas Mick'iin päin.
"Kuinka vanha sä oot?" kysyin.
"Viistoista. Ja sä oot kuudentoista. Ja "Hoo" on kanssa viistoista", Mick vastasi heti.
"Näin, on sulla sentään jotain järkeä päässä", Hopea ilkkui.
Hopea oli rullannut hupparin taas pötköksi ja heitti sen minulle. Nappasin pötkön kiinni. Minun puolestamme voisimme jatkaa samaa rataa vaikka koko loppu päivän, mutta Hopea olisi loppujen lopuksi se, joka pistäisi rajan tälle touhulle.

//Minye ja Hopea?

Nimi: Koirafani

24.05.2018 17:29
Kipinä

Verho edessäni alkoi avautua. Nopsa ilmestyi eteeni. Tuijotimme hetken toisiamme. Kun en muuta keksinyt, hymyilin viattomasti ja sanoin suloisella äänellä:
"Arvaa mitä? Mä en äsken todellakaan kuunnellu tota teidän keskustelua."
Olin tosiaankin kuunnellut verhon takana koko keskustelun. Tiesin, etten ollut kovin kiltti Hopealle, mutta Nopsa oli ansainnut kostonsa äskeisestä salakuuntelusta. Nopsa katsoi minua raivostuneena ja jopa hieman peloissaan.
"Kipinä. Sä et olis saanu!" Nopsa huusi vihaisena. Katsoin Nopsaa voitonriemuisena.
"Jaa... sinäkö sitten olisit saanut?" kysyin ivallisesti. "Sitä paitsi mä en nähnyt tossa teidän keskustelussa mitään ihmeellistä. Me keskusteltiin jo asiat läpi Hopean kanssa. Ja sä kuuntelit sen keskustelun. Musta se oli vähän "vakavampi" keskustelu kuin toi äsköinen. Jos sä et olis kuunnellu meitä, tätä keskusteluu ei olis luultavasti koskaan tapahtunut!"
Nopsa tuijotti minua hetken, riuhtaisi verhon syrjään ja marssi ohitseni pois. Sängylle jäänyt Hopea tuijotti minua hämmästyneenä. Kohautin hartioitani.
"Sori. Toivottavasti sua ei haitannu, et halusin antaa sille pikku opetuksen salakuuntelusta", mumisin ja katsoin Hopeaa "minkäs itselleen voi"-ilmeellä.
"Ookei... sun ei ehkä olis tarvinnu... mut annetaan täl kertaa olla", Hopea sanoi hieman pöllämystyneenä. Kävelin varovasti ystäväni viereen.
"Hei, ethän sä oikeesti loukkaantunut? Mä haluun olla sun kaveri... annathan sä anteeks?" kysyin epätoivoisena.
Hopea vastasi heti miettimättä.
"Hei haloo! Miksen mä antais anteeks! Tietty mä annan!" Hopea huudahti hieman närkästyneenä.
"Hyvä. Niin... kun me ollaan tällaisia, kun ollaan, on varmaan ystävien ja muidenkin salakuuntelu normaalii", hymyilin.
"Kipinä. Mul on vähän tylsää. Mennäänkö tekeen jotain? Vaikka härnäämään hoitajii, tai muita lapsii täällä?" ystäväni silmiin oli syttynyt ilkikurinen pilke. Virnistin.
"Sä tiiät mitä mä vastaan", nauroin.
"Ehdottomasti!" Hopea huudahti. Näytin peukkua tytölle, merkiksi siitä, että tämä oli arvannut oikein. Toisaalta, Hopea ei luultavimmin nähnyt yhtäkään syytä, miksi olisin kieltäytynyt. En nähnyt minäkään. Vetäisin Hopean pystyyn ja juoksin ulos verhon peittämältä alueelta.

//Hopea?

Nimi: Silverglow

24.05.2018 16:55
Hopea

"Hmm... en tiedä. Pelkään Nopsan reaktiota. Eihän hänkään ilahtunut, kun minut istutettiin hänen viereensä nukkumaan", sanoin hieman alakuloisesti.
"Eli tää tarkottaa sitä, että sä oikeesti tykkäät siitä", Kipinä sanoi ja virnisti.
Katselin häntä ja hymyilin hänelle hieman tympääntyneenä. "Uskon niin. Tai siis, Nopsa on kiva ja hauska ja mukava ja söpö ja.... no joo, tajuut varmaan."
Kipinä hymähti.
"Entä sä? Ootko sä ihastunut kehenkään? Jos oot niin kehen", kysyin hieman haastavaan sävyyn.
"No en varsinaisesti oo, mut jos pitäs joku valita, nii ehkä Liito", Kipinä vastasi.
"Eli tykkäät siis Liidosta?" kysyin ilkikurisesti.
Kipinä puuskahti. "No enhän mä niin sanonu.."
"Vedenpitävä merkki siitä, että sä tykkäät Liidosta!"
"No parasta olla, sillä täältä pesee!" Kipinä nappasi vesilasini yöpöydältä ja melkein kaatoi vettä päälleni. Aloimme molemmat nauraa.
Sitten Nopsa tuli. Kipinä vilkaisi minuun ja hymyili. Tuhahdin.
"Moi", Nopsa sanoi, ja änki sängylleen.
"Eikö sulla ollut jotain?" kysyin varautuneesti.
"Oli. Mut nyt mul on vapaata", hän katsoi minua hymyillen. Poskiani alkoi kuumottaa. Huomasin, että Kipinä hivuttautui hieman kauemmas.
"Taidan tästä lähteä."
Kipinä vinkkasi silmää minulle ja lähti. Jäin kahden Nopsan kanssa.
"Niin joo. Mä vähän niinku kuulin teiän keskustelusta puolet", hän sanoi ja virnisti ilkikurisesti.
"Joo mä meenki ettimään Kipinän ...", yritin vaihtaa puheenaihetta ja aioin lähteä pois.
Ennen kuin ehdin lähteä, Nopsa tarttui minua kädestä, ja veti minut luokseen. Nopsan vetäisy oli kuitenkin niin kova, että horjahdin aivan hänen eteensä. Vetäydyin hitaasti pois ja katsoin koko ajan hänen silmiinsä. Poika hymähti.
"Mun asia jäi kesken", ja sanoi ja jatkoi puhumista.
"Kuulin siis teidän keskustelua. Niin.. mitä Kipinä puhu jotain.. meistä?"
"Ei se mitään puhunu", sanoin varsin epäuskottavasti. Nopsa katsoi minua "hieman" epäillen.
"Ok. Mut täst puhutaan vielä", hän sanoi ja avasi verhon.

//Kipinä? Tiiät kyl....

Nimi: Koirafani

24.05.2018 16:20
Kipinä

Kaavin lautaseni tyhjäksi ja aloin katsella ympärilleni. Muilla oli vielä jonkin verran ruokaa lautasilla, joten päätin odottaa hetken. Samassa huomasin, että Liito ja Hopea tuijottivat jokseenkin painostavasti toisiaan. Keskityin mukamas maitoni loppuun juomiseen, mutta kuuntelin oikeasti tarkasti mitä kaksikko keskusteli.
”Oletko sinä ihastunut minun veljeeni?” kuulin Liidon kuiskaavan hitaasti ja ivallisesti. Olin pudottaa lasini. Tämähän alkoi vaikuttaa kiinnostavalta. Laskin lasin pöydälle ja aloin keräillä astioitani tahallisen hitaasti. Vilkaisin Hopeaan päin. Tyttö painoi lippiksensä - jota hän muuten aina piti päässään - silmilleen. Liidon ilme oli suorastaan voitonriemuinen. Hän katseli Hopeaa hetken hymyillen vinosti ja sanoi sitten korottaen ääntään täysin tahallisen kuuloisesti:
”Hopea on ihastunut Nopsaan, eikö niin Hopea?”
Poika virnisti ilkeästi. Kuulin Auringon liikahtavan takanani. Hopea nosti lippalakin silmiltään ja katsoi Liitoa uhmakkaasti, ehkä jopa hieman raivoissaan.
”Entä jos olenkin”, Hopea pamautti, otti astiansa ja marssi pois. Pomppasin pystyyn ja juoksin astioiden kanssa Hopean perään jättäen pojat keskenään. Viskasin astiani nopeasti kärryyn ja juoksin makuuhuoneeseen. Sinne Hopea oli luultavimmin mennyt. Olinkin oikeassa, sillä hetken kuluttua löysin Hopean istumassa yksin parisängyllä. Nopsa oli jossain muualla. En voinut olla olematta tyytyväinen pojan katoamiseen, sillä Hopea olisi tuskin kaivannut häntä juuri nyt elämäänsä.
”Hei, Hopea... Ei sun nyt noin paljon tarvii suuttuu siitä, että Liito paljasti sun pikku, pikku salaisuuden”, virnistin. Toivoin ettei ystäväni suuttuisi tai loukkaantuisi. Hopea kuitenkin vain hymyili ja pyöräytti silmiään.
”Ei se oo niin vakavaa. Jos sä oikeesti tykkäät Nopsasta, niin sä saat tykätä. Meidän iässä voi jo olla ihastunut!” huomautin rohkaisevasti. ”Sitä paitsi, musta tuntuu, että Liito katuu jo kohta. Jos se näki oikeesti kunnolla sen sun purkauksen, se tulee kohta tänne. Luota muhun. Voi olla myös ettei se haluu nähä sua pariin päivään, koska se luulee et loukkaannuit pahasti.”
Hopea nyökkäsi ja alkoi tutkailla kynsiään.
”Mut hei! Meinaatko kertoo Nopsalle?” kysyin hieman ilkikurisesti. Hopea katsoi minuun ensin ”hei pliis”-ilmeellä. Sitten hänen kasvonsa luuttuivat mietteliäiksi. Näki, että tyttö mietti nyt ihan kunnolla. Jäin odottamaan uteliaana Hopean vastausta.

//Hopea?

Nimi: Silverglow

24.05.2018 12:02
Hopea

Istuin sängyllä peiton päällä mahdollisimman kaukana Nopsasta, kun Kipinä kipusi sängylle.
"Mistä te oikein puhutte?" Hän kysyi hiljaa. Nopsa vilkaisi minua, ja minä vilkaisin häntä. Nopsa nyökkäsi pienesti ja kääntyi sitten Kipinään päin.
"Me vähän tässä suunnittelimme, että voisimme karata", Nopsa kertoi.
Vilkaisin häntä kummastuneena. Hän katsahti minuun, hymähti ja jatkoi: "Siis tietysti myös sinä, Liito ja Aurinko", hän jatkoi. Kipinä katseli meitä oudosti, mutten osannut lukea hänen ilmettään.

||Aikaskippi seuraavan päivän ruokailuun||
Istahdin Nopsan, Liidon, Auringon ja Kipinän viereen. Nopsa alkoi selittää kaikille ideaa. Muut nyökkäilivät kiinnostuneina. Tätä porukkaahan ei orpokodin seinät pidättele!
Nojauduin taaksepäin hymyillen. Katseeni osui nuoreen poikaan - ehkä 15-vuotiaaseen - jonka tukka oli erittäin kummallisen värinen. Hän näytti kuuntelevan.
Nykäisin vieressäni olevaa Liitoa hihasta, ja nyökkäsin pojan suuntaan. Mutta kun Liito katseli, poika käänsi äkkiä päänsä poispäin.
"Hmmph.. olen varma, että tuo poika kuunteli meitä äsken..", sanoin kaikille.
"Tuskin. Jos se olis kuunnellu, se ois jo kertonut jollekin", Aurinko rauhoitteli. Muut myötäilivät häntä, mutten vain saanut kiinni ajatuksesta. Miksi se poika kuunteli meitä?

Nopsa oli syönyt. Hän nousi ylös, ja lähti viemään lautastaan. Katselin häntä, kun hän loittoni yhä kauemmas. Vatsassani kylmäsi. Pakotin itseni kääntymään pois Nopsasta.Katselin vielä pöydässä olevia kavereitani. Vilkaisin kohti Liitoa. Hitto, Liito oli nähnyt. Hän hymyili.
"Mitä?" kysyin hieman ärtyneesti. Yritin peitellä hermostuneisuuttani äänessäni, mutta Liito vain korjasi asentoaan ja avasi suunsa:

//Kipinä? Voit sit keksii mitä Liito sanoo.

Nimi: Ghost

24.05.2018 08:15
// Tehään vaa tällai. Muuten. Minye/Jää ol viel orpokodissa ja sieltä karatessa ihan vaan Minye, mut sit ku se liittyy jengiin, se saa vassta tok "jenginimensä".


Minye

Makasin sängyssäni levottomana. Oli yö, enkä saanut unta. Päätin lähteä pienelle kävelylle orpokodin käytäville. Nousin istumaan ja sänkyni narahti hieman. Alemmassa sängyssä nukkuva tyttö -- olisiko kimi ollut Annie? -- pyörähti sängyssään, mutta jatkoi sitten tasaista tuhinaansa. Huokaisin helpotuksesta. Kuului vain pieni tömähdys, kun pudottauduin lattialle -- vaikka olisin voinut käyttää tikkaitakin. Mitä turhia.
Hiivin käytävään. Vaihdoin hiipimiseni tavalliseen kävelyyn. Tajusin, että unettomuuteni johtui mataöasta verensokerista. En ollut nimittäin syönyt lounaan jälkeen mitään. Samaan aikaan hoitajien huoneesta, käytävän toisesta päästä, ulos tuli hoitajamme Kaarle. Mies huomasi minut ja käveli luokseni.
"Mikä on?" tuo kysyi.
"Päätä särkee", valehtelin. Vaikka ääneni oli pelkkää pihinää, ja malkein kuulumattomissa, Kaarle nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
"Tule, niin haetaan sulle särkylääke." Seurasin Kaarlea hoitajien toimistoon, joka muutoin oli kielletty alue orpokodin lapsille. Olim tietysti aina välillä käynyt siellä salaa näpistämässä jotakin. Huomasin eräällä pöydällä avaamattoman karkkipussin ja muutaman sulkaapatukan. Tajusin onnekseni, että olin ottamut huoneesya hupparin mukaani -- koska öisin käytävät tuppaavat olemaan melko viileitä -- ja Kaarle oli selkä minuun päin. Nopealla liikkeellä nappasin herkut pöydältä ja piilotin ne huppariini, joka oli nyt sylissäni kasana.
Kaarle tuli takaisin luokseni.
"Tässä, Minye. Menehän sitten takaisin nukkumaan", mies sanoi. Nyökkäsin ja otin lääkkeen, varoen kuotenkin tiputtamasta hupparikääröä. Lähdin toimistosta takaisin kohti huonetta. Livahdin takaisin sänkyyni ja avasin hupparikäärön. Olim tyytyväinen saaliiseeni. Söin yhden suklaapatukan ja sulloik loput herkut lukittuun laatikkooni, joka riippui koukuilla sänkyni reunassa. Lukittuun arkkuu, jonja avain riippui kaulassani. Sinne ei kukaan pääsisi ilman lupaa.
Olin saanut suuhuni makeaa, ja verensokerini oli taas tasainen, joten sain helposti unta, ja nukahdin heti.

// joku mahdollisesta?

Nimi: Koirafani

23.05.2018 19:17
//Noin. Ensin nyt kysyn tehdäänkö silleen, että laitetaan nimikohtaan nettinimi ja tarinan alkuun hahmon nimi, vai silleen et nimi kohtaan hahmon nimi? Koska musta tää olis kätevämpi mitä mö nyt käytän, koska sit jos me pelataan "npcillä" niin tiedetään kuka on pelannu. Mitäs sanotte?

Kipinä

Peittoni reuna muistutti jo märkää repaleista rättiä. Minulla oli kumma taipumus pureskella asioita ja olin siis pureskellut peitonkin reunaa. En saanut unta. Oli jo yö, mutta minä en vain nukkunut. Olin ehkä levoton, sitä se tietenkin oli. Levottomana en koskaan saanut unta. Samassa kuulin narahduksen yläsängystä. Jähmetyin paikoilleni. Pidätin hengitystä. Narahdus taas. Lisää narinaa. Puraisin peittoani raivostuneena. Aina se oli tuo yläsängyn tyttö. Tyttö oli ärsyttävä. Vain minulle, mitä ilmeisemmin. Hän oli oikein herttainen kaikille muille, mutta minun elämästäni hän teki piinaa. Tyttö tuntui tietävän aina, mitä minä suunnittelin, tein tai yritin tehdä. Se oli raivostuttavaa. Kun halusin nukkua, tyttö pomppi sängyssään hereillä. Kun halusin olla valveilla, hänkin oli ja kyseli minulta typeriä kysymyksiä, kuten olenko ihastunut kehenkään, tai onko hän mielestäni hauska. Kaikista rasittavinta oli kuitenkin se, että aina kun olin lähdössä jonnekin yöllä - esimerkiksi tapaamaan ystäviäni - hän pomppasi pystyyn ja kysyi mihin olin matkalla. Toisaalta, voisin nytkin lähteä. Siis tapaamaan ystäviäni. Auringon ja Liidon luokse en menisi. He nukkuivat, harmillista kyllä, aivan poikien makuuhuoneen perällä. Jos olisin hiipinyt sinne ja joku olisi huomannut minut, olisin ollut pinteessä. Toinen vaihtoehto oli siis Nopsa ja Hopea. Kaksikko nukkui parisängyssä, mikä oli epätavallista, sillä Hopea oli vasta viisitoista. Parisängyt oli tarkoitettu kahdeksantoistavuotiaille. Oikeastaan Hopean ei olisi edes kuulunut olla täällä 16-18-vuotiaiden luona. Hän olisi kuulunut astetta nuorempien ryhmään, mutta se ryhmä sattui olemaan täpötäynnä, joten Hopea sitten sijoitettiin tänne hieman tyhjempään, mutta täpötäyteen, ryhmään. Valitettavasti siinä kävi sitten niin, että ainoastaan paikka Nopsan vieressä oli vapaana. Kaksikko ei ainakaan aluksi ollut lämmennyt toisilleen, mutta en nyt tämänhetkisestä tilanteesta tiennyt. Minusta oli kuitenkin hauskaa, että Hopea oli saapunut tänne luoksemme, sillä muuten emme olisi luultavasti tutustuneet ja jengin olisi aukon verran tyhjä. Niin me olimme siis orpokodin rettelöitsijäporukka, minä, Nopsa, Hopea, Liito ja Aurinko. Rikoimme paikkoja ja aiheutimme muutenkin sotkua orpokodissa. Sen lisäksi meitä pelättiin. Se oli coolia. Vihasin sitä aikaa, kun olin pieni ja viattoman näköinen. Musta kihara polkkatukka, kuin milläkin söpöyden enkelillä. No, enää en ole sellainen.

Nyt havahduin kuitenkin mietteistäni, sillä yläkerran narina lakkasi, ja alkoi kuulua rauhallista tuhinaa. Sänkytoverini nukkui. Pujahdin nopeasti pois sängystä ääntäkään päastämättä ja lähdin hiippailemaan käytävällä. Pian olinkin jo ensimmäisen parisängyn vierellä. Nopsa ja Hopea vain nukkuivat käytävän perimmäisessä sängyssä. Lähdin taas hiipimään sänkyjen välissä, kohteenani kauimmainen sänky. Onnekseni sisältä kuului hiljaista kuiskutusta. Minun ei tarvitsisi herättää ketään. Seisahduin sängyn ympärillä olevan verhon eteen.
"Hei! Voinko tulla sisään?" kuiskasin. Supina sisällä lakkasi. Nopsan ääni vastasi hiljaa ja epäröiden:
"Koo, sinäkö siinä?"
"Kyllä", sihahdin. Katsahdin nopeasti ympärilleni. Ketään ei näkynyt. Joku voisi kuitenkin tulla.
"Tule sisään", Hopean ääni suhisi. Raotin varovasti verhoa ja pujahdin sisään. Nopsa ja Hopea istuivat peiton päällä, aika kaukana toisistaan. Näki ettei heillä vielä täysin synkannut, ehkä. Enhän minä tiennyt. Istahdin sängylle.
"Mistä te oikein puhutte?" kysyin hiljaa. Nopsa ja Hopea vilkaisivat toisiaan. Nopsa nyökkäsi pienesti ja kääntyi sitten minuun päin.
"Me vähän tässä suunnittelimme, että voisimme karata. Tietenkin myös sinä, Liito ja Aurinko", Nopsa kertoi. Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Tuollainen vaihtoehto ei ollut edes käynyt mielessäni.
"Loistavaa! Haluan heti karistaa tämän paikan pölyt jaloistani! Meistä voi tulla rikollisjengi!" hymyilin.
"Shh! Seinilläkin on täällä korvat", Hopea sihahti ja nosti etusormensa suunsa eteen. Nyökkäsin ja jatkoin hiljaisemmalla äänellä:
"Kertokaa lisää."

©2019 Kaikkiuusiks - suntuubi.com